Maljakossa tuoksuvat pionit, ilta ei hämärry vaikka kello käy yhtätoista, ylihuomenna pimeä ei laskeudu ollenkaan, me olemme silloin valkean meren valkeassa yössä ja ehkä olemme jo nähneet valkoisia valaitakin. Tätä on odotettu kauan, noiden epätodellisten olentojen näkemistä, jotka muistuttavat melkeinpä enemmän Kasper Kummitusta kuin valasta, pyöreine päineen ja ystävällisine hymyineen. Maitovalaat kasvavat neljästä viiteen metriä pitkiksi, ainoina valaina (jokidelfiinien lisäksi) ne kykenevät kääntämään päätään liikuttamatta muuta vartaloaan, ne kykenevät ilmehtimään kasvoillaan (toisin kuin muut valaat), niiden ääntely on monipuolista ja tästä syystä niitä kutsutaan merten kanarialinnuksi. Niiden kielestä on myös löydetty vokaaleita.
Kuva: Wikimedia commons
Ja kiistatta ne ovat älykkäitä, Venäjän armeijan tiedetään kouluttaneen niitä sotilaallisiin tarkoituksiin, kuten Yhdysvaltain armeija delfiineitä. David Rothenberg kertoo teoksessaan Thousand Mile Song (2008) tapauksesta, jossa vankeudessa elävät maitovalaat oppivat matkimaan delfiinikouluttajien pillinvihellyksiä niin taitavasti, että delfiinit menivät tempuissaan sekaisin. David Rothenberg myös soitti klarinettia Chigagon delfinaariossa elävälle uteliaalle maitovalaalle ja kolmen päivän kuluttua valas toisti hänen soittamansa miltei tismalleen: http://www.thousandmilesong.com/the-chicago-beluga/.
Tuloksistaan innostuneena Rothenberg matkusti Venäjälle, Vienanmerelle, maitovalasasiantuntija Rauno Lauhakankaan johdolla, testaamaan samaa valkoisen meren villeihin valaisiin. Huomisaamuna me matkustamme samaan paikkaan, saman oppaan johdolla kuin Rothenberg, mutta klarinettia emme soita.
silenee ja oikenee 