Maitovalaiden matkassa

Vienan Kemin rautatieasemalla jolkottaa kurjan näköinen karjalankarhukoira, se ontuu toista takajalkaansa ja sen lonkassa on märkivä haava. Kulkukoira kerjää silityksiä, se kiertelee ryhmän ympärillä, mutta kaikki katsovat tiukasti toisaalle, odottavat että matkalaukut lastataan bussiin. Ikivanhassa bussissa tuoksuu bensankäry, yöjunasta tarttunut nuhjuisuus, sataa, lasit huurtuvat, kuljettaja pyyhkii välillä rätillä ikkunaa nähdäkseen paremmin, niin mekin teemme: näemme harmaita puutaloja, perunamaita niiden pihoilla – kuin olisimme matkustaneet ajassa taaksepäin. Kolmen tunnin keikkuvan lauttamatkan jälkeen tunne on yhä sama, kun viimein saavumme Solovetskin saarelle ja vastassa on taas uteliaita koiria ja lapsia, naisia hameissaan ja huiveissaan, lehmät ja vuohet kuljeskelevat kylänraitilla irrallaan ja elintarvikekaupassa kaikki tuotteet ovat vanhanaikaisesti yhä tiskin takana.

Valaista ei näy kylässä juuri mitään merkkejä, turistit ovat matkustaneet tänne katsomaan luostaria, ehkä aistimaan saaren väkivaltaista historiaa, vankileirien varjoja. Matkailijanaiset pukevat kuuliaisesti huivin päähänsä astuessaan luostarin porteista sisään, ihailevat ikoneja autuaan tietämättöminä saaren ympärillä uivista valkoisista valaista, jotka ovat vaeltaneet tänne Jäämereltä tuhansien vuosien ajan, joka kesä, lämpimään, matalaan rantaveteen synnyttämään. Vaikka luostarissa vierailevat matkailijat eivät tietäisikään niiden olemassaolosta mitään, valaat kyllä kuulevat veden pinnan alle luostarin kellojen soiton, niin kuin shamaanien runpujen soiton, kauan ennen munkkeja ja matkailijoita. Valaiden näkymättömyys ja valasturismin vähäisyys saarella on ihmeellistä, varsinkin kun Solovetskin saari lienee ainoita paikkoja maailmassa, jossa valkoisia maitovalaita harmaine poikasineen voi nähdä niin läheltä rantaa.

Kuva: Silene Lehto 

Toisaalta valasturismin vähäisyys voi olla hyväkin, ajattelen, kun patikoimme kuusi kilometriä helteistä ja kapeaa metsäpolkua ja sitten vielä 700 metriä laskuveden paljastamaa merenpohjaa, jossa näkyvät hiekkamatojen kekojen spiraalit, satimeen jääneet pikkukalat luikahtelevat matalissa lammikoissa kumisaappaidemme tieltä, liukastelemme rakkolevien peittämillä kivillä ja väistelemme samalla hermostuneiden, pesiään suojelevien tiirojen hyökkäyksiä. Ehkä liian mittava valasturismi voisi häiritä liikaa pesiviä lintuja ja rannan tuntumassa ”naisten kerhoaan” pitäviä maitovalasemoja poikasineen. Kauempana merellä näkyvät vartijaurosten vilahtelevat selät, kun ne pysyttelevät asemissaan. Meidän ryhmämme ei kuitenkaan tunnu häiritsevän valaita, toisin kuin tiiroja, erotamme jo kaukaa niiden valkoiset selät kuin merestä nousevat pyöreät kivet, kuulemme niiden huilumaiset vihellykset, röhkimiset, poikasten jokeltelun – poikaset todellakin jokeltelevat, oppaan mukaan ne oppivat maitovalaiden kielen vasta myöhemmin.

Kuva: Silene Lehto 

Tuntuu epätodelliselta seisoa siinä, rannan kivillä ja katsella näitä vitivalkoisia, hymyileviä eläimiä, jotka eivät muistuta mitään ennen näkemääni, jotka leikkivät vedessä kuin delfiinit, sukeltavat välillä nappaamaan pohjasta ravun ja ojentavat toisinaan virtahepomaisia kuonojaan korkealle pinnan yläpuolelle tähytäkseen yli lentävää lokkia -ehkä meitä. Täällä voisi istua tuntikausia, katselemassa lumoutuneena valaiden puuhia, mutta ennen kuin ehtii kunnolla edes tajuta, että ne ovat todella siinä, on jo käännyttävä paluumatkalle, nousuvesi alkaa vyöryä takaisin rantaan ja pian merenpohjan polku on täynnä vellovaa, valkoista merta. Kun tasapainoilemme takaisin kiviä pitkin ja opas hoputtaa kulkemaan nopeammin, tunnen äkkiä viiltävää haikeutta, hiostavat kumisaappaat vievät kohti elämää jossa kaikki jatkuu muuttumattomana, jossa ihmisten arkipäiväiset toimet ja puheet tuntuvat niin kovin merkityksettömiltä. Kun pääsemme metsän reunaan, kuulemme etäältä vielä valaiden vihellykset.


Kuva: Sonja Lehto

Mainokset

4 thoughts on “Maitovalaiden matkassa

  1. Silene,

    sain toissayönä unettomuutta potiessani kirjasi viimeinkin luetuksi loppuun. Mutta hyvä oli että luin hitaasti.

    Minä olen siitä hankala että en yleensä osaa kirjoittaa runoista, mutta näissä oli niin vahva epärunomainen juonne, että johdun ehkä miettimään kirjaasi. Se teki todella voimakkaan vaikutuksen. Ja se on paljon näinä aikoina kun runokirjoja julkaistaan paljon ja myös verkossa.

    Hmm, epärunomaisella todennäköisesti tarkoitan vahvaa eläintieteellistä pohjaa, josta tykkäsin kovasti. Se ei ollut eläinten ihmismäistämistä, vaan ennemminkin näkijän/kokijan eläimellistymistä – tulemista itsekseen, jolloin me saatoimme mennä vielä uimaan maitovalaiden keskelle. Niinhän siinä kirjassa mennään, mutta varovasti.

    Kivaa että pääsit tuonne! Kateeksi käy.

    • Kiitos Ripsa, kiva kuulla että sait kirjastani jotakin irti! 🙂 Ja reissu oli kyllä todella hieno, suosittelen lämpimästi matkustamista Vienanmerelle!

  2. Menisin kyllä sinne Solovetskiin, mutta pitäisi olla ehkä 20 vuotta nuorempi ja vailla kaikesta narisevia ja kitiseviä niveliä, jotka vielä särkevät pahuksenmoisesti välillä. Siis ei iällä mielestäni muuten ole vaikutusta.

    Viimeisessä bloggauksessa kirjoitan mm. kirjastasi ynnä eläimistä yleensä. Puistakin.

  3. Joo, reissuna tuo oli kyllä melko kuntoa vaativa… Kivaa kun kirjoitit! Kävin lukemassa! Kiintoisa oli myöskin aivan tuorein postauksesi, jossa käsittelit laajemminkin runoutta. Oma blogin pitämiseni on osoittautunut aika mahdottomaksi. Aika vaan ei tahdo millään riittää. :/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s