Vielä hän tulee kaipaamaan yksinäistä tähteään,
avaruuden hiljaisuudessa, vielä hän tulee
kaipaamaan turhamaista ruusuaan,
sen terälehtien kahinaa,
avaruusromua, joka kolisten kiitää ohi.
Sieltä hän putosi tänne, tälle planeetalle,
suoraan otsikoihin, salamavalojen välkkeeseen.
Tuskin hän on ehtinyt avata silmiään,
kun kaikki maailman silmät
ovat jo nähneet hänet.
(Julkaistu Sunnuntaisuomalaisessa 28.7.2013)
Keittiön läpi kulkee hitaasti kirjava lehmä
ja talot, ihmiset.
Puhuessaan hän kuorii perunat,
hänen hiuksensa hohtavat valkoisina
kuin lumi Himalajan huipuilla,
hän kuorii sipulin kuin aikakaudet,
Luhangan, sodan, Hästebysön saaren,
tämän vahakangasliinan päälle,
missä hopeatee höyryää kuin
hänen hengityksensä lapsena lähteellä:
jään läpi tuijotti hauki, veen koira,
Väinämöisen viisas kala, joka tiesi
miten vesikasvien tiheiköissä
on liikuttava, miten ankaria talvia
seuraa kevät aina, pimeyttä valo.
Kesä on vihreä kuin hauen kylki
kun se katoaa takaisin syvyyksiin,
paljaat sääreni katoavat pöytäliinan alle,
kesä kesältä lähemmäs lattiaa ne kasvavat
ja hänen tarinansa jatkuvat, rönsyilevät kuin
puutarhamansikat Nikkaroisten pellolla,
juoksuhämähäkit katoavat mansikanlehtien alle,
läheltä kuuluu lehmänkellon ääni,
niin läheltä ja sinun
(Isoäidin 90-vuotisjuhlissa 27.7.2013)
Järvenpohjaa peittävät Näkin kengät,
se on heitellyt ne huolimattomasti
jaloistaan, juhlista palatessaan,
soutuveneen varjo heittyy yli
nukkuvan vedenhaltijan, yli ravun
joka peruuttaa hitaasti kaislikkoon:
on ravustuskausi ja syytä olla varuillaan
ettei päädy elävältä kattilaan kuin
keskiaikainen kuolemaantuomittu.
Mutta onneksi pian, ihan pian on syksy
ja lokakuun loppu: soutuveneet vedetään
rannoille ja kylmään, pimeään veteen
heijastuu Ravun ikioma tähdistö.
silenee ja oikenee 