Maitovalaiden matkassa

Vienan Kemin rautatieasemalla jolkottaa kurjan näköinen karjalankarhukoira, se ontuu toista takajalkaansa ja sen lonkassa on märkivä haava. Kulkukoira kerjää silityksiä, se kiertelee ryhmän ympärillä, mutta kaikki katsovat tiukasti toisaalle, odottavat että matkalaukut lastataan bussiin. Ikivanhassa bussissa tuoksuu bensankäry, yöjunasta tarttunut nuhjuisuus, sataa, lasit huurtuvat, kuljettaja pyyhkii välillä rätillä ikkunaa nähdäkseen paremmin, niin mekin teemme: näemme harmaita puutaloja, perunamaita niiden pihoilla – kuin olisimme matkustaneet ajassa taaksepäin. Kolmen tunnin keikkuvan lauttamatkan jälkeen tunne on yhä sama, kun viimein saavumme Solovetskin saarelle ja vastassa on taas uteliaita koiria ja lapsia, naisia hameissaan ja huiveissaan, lehmät ja vuohet kuljeskelevat kylänraitilla irrallaan ja elintarvikekaupassa kaikki tuotteet ovat vanhanaikaisesti yhä tiskin takana.

Valaista ei näy kylässä juuri mitään merkkejä, turistit ovat matkustaneet tänne katsomaan luostaria, ehkä aistimaan saaren väkivaltaista historiaa, vankileirien varjoja. Matkailijanaiset pukevat kuuliaisesti huivin päähänsä astuessaan luostarin porteista sisään, ihailevat ikoneja autuaan tietämättöminä saaren ympärillä uivista valkoisista valaista, jotka ovat vaeltaneet tänne Jäämereltä tuhansien vuosien ajan, joka kesä, lämpimään, matalaan rantaveteen synnyttämään. Vaikka luostarissa vierailevat matkailijat eivät tietäisikään niiden olemassaolosta mitään, valaat kyllä kuulevat veden pinnan alle luostarin kellojen soiton, niin kuin shamaanien runpujen soiton, kauan ennen munkkeja ja matkailijoita. Valaiden näkymättömyys ja valasturismin vähäisyys saarella on ihmeellistä, varsinkin kun Solovetskin saari lienee ainoita paikkoja maailmassa, jossa valkoisia maitovalaita harmaine poikasineen voi nähdä niin läheltä rantaa.

Kuva: Silene Lehto 

Toisaalta valasturismin vähäisyys voi olla hyväkin, ajattelen, kun patikoimme kuusi kilometriä helteistä ja kapeaa metsäpolkua ja sitten vielä 700 metriä laskuveden paljastamaa merenpohjaa, jossa näkyvät hiekkamatojen kekojen spiraalit, satimeen jääneet pikkukalat luikahtelevat matalissa lammikoissa kumisaappaidemme tieltä, liukastelemme rakkolevien peittämillä kivillä ja väistelemme samalla hermostuneiden, pesiään suojelevien tiirojen hyökkäyksiä. Ehkä liian mittava valasturismi voisi häiritä liikaa pesiviä lintuja ja rannan tuntumassa ”naisten kerhoaan” pitäviä maitovalasemoja poikasineen. Kauempana merellä näkyvät vartijaurosten vilahtelevat selät, kun ne pysyttelevät asemissaan. Meidän ryhmämme ei kuitenkaan tunnu häiritsevän valaita, toisin kuin tiiroja, erotamme jo kaukaa niiden valkoiset selät kuin merestä nousevat pyöreät kivet, kuulemme niiden huilumaiset vihellykset, röhkimiset, poikasten jokeltelun – poikaset todellakin jokeltelevat, oppaan mukaan ne oppivat maitovalaiden kielen vasta myöhemmin.

Kuva: Silene Lehto 

Tuntuu epätodelliselta seisoa siinä, rannan kivillä ja katsella näitä vitivalkoisia, hymyileviä eläimiä, jotka eivät muistuta mitään ennen näkemääni, jotka leikkivät vedessä kuin delfiinit, sukeltavat välillä nappaamaan pohjasta ravun ja ojentavat toisinaan virtahepomaisia kuonojaan korkealle pinnan yläpuolelle tähytäkseen yli lentävää lokkia -ehkä meitä. Täällä voisi istua tuntikausia, katselemassa lumoutuneena valaiden puuhia, mutta ennen kuin ehtii kunnolla edes tajuta, että ne ovat todella siinä, on jo käännyttävä paluumatkalle, nousuvesi alkaa vyöryä takaisin rantaan ja pian merenpohjan polku on täynnä vellovaa, valkoista merta. Kun tasapainoilemme takaisin kiviä pitkin ja opas hoputtaa kulkemaan nopeammin, tunnen äkkiä viiltävää haikeutta, hiostavat kumisaappaat vievät kohti elämää jossa kaikki jatkuu muuttumattomana, jossa ihmisten arkipäiväiset toimet ja puheet tuntuvat niin kovin merkityksettömiltä. Kun pääsemme metsän reunaan, kuulemme etäältä vielä valaiden vihellykset.


Kuva: Sonja Lehto

Kohti valkoista merta, valkeita öitä ja valkoisia valaita

Maljakossa tuoksuvat pionit, ilta ei hämärry vaikka kello käy yhtätoista, ylihuomenna pimeä ei laskeudu ollenkaan, me olemme silloin valkean meren valkeassa yössä ja ehkä olemme jo nähneet valkoisia valaitakin. Tätä on odotettu kauan, noiden epätodellisten olentojen näkemistä, jotka muistuttavat melkeinpä enemmän Kasper Kummitusta kuin valasta, pyöreine päineen ja ystävällisine hymyineen. Maitovalaat kasvavat neljästä viiteen metriä pitkiksi, ainoina valaina (jokidelfiinien lisäksi) ne kykenevät kääntämään päätään liikuttamatta muuta vartaloaan, ne kykenevät ilmehtimään kasvoillaan (toisin kuin muut valaat), niiden ääntely on monipuolista ja tästä syystä niitä kutsutaan merten kanarialinnuksi. Niiden kielestä on myös löydetty vokaaleita.


Kuva: Wikimedia commons

Ja kiistatta ne ovat älykkäitä, Venäjän armeijan tiedetään kouluttaneen niitä sotilaallisiin tarkoituksiin, kuten Yhdysvaltain armeija delfiineitä. David Rothenberg kertoo teoksessaan Thousand Mile Song (2008) tapauksesta, jossa vankeudessa elävät maitovalaat oppivat matkimaan delfiinikouluttajien pillinvihellyksiä niin taitavasti, että delfiinit menivät tempuissaan sekaisin. David Rothenberg myös soitti klarinettia Chigagon delfinaariossa elävälle uteliaalle maitovalaalle ja kolmen päivän kuluttua valas toisti hänen soittamansa miltei tismalleen: http://www.thousandmilesong.com/the-chicago-beluga/.

Tuloksistaan innostuneena Rothenberg matkusti Venäjälle, Vienanmerelle, maitovalasasiantuntija Rauno Lauhakankaan  johdolla, testaamaan samaa valkoisen meren villeihin valaisiin. Huomisaamuna me matkustamme samaan paikkaan, saman oppaan johdolla kuin Rothenberg, mutta klarinettia emme soita.